Hiljaista ja raastavia huolenhetkiä

Viikko on taas vierähtänyt ja blogirintamalla on ollut luvattoman hiljaista. Miten tämä aika juoksee entistä kiivaammin? Huh, en meinaa kyllä perässä pysyä. On tässä viikon varrella toki näitä tapahtumia ollut, vaikkakin suurinosa arkisia. Ja töitä.

Meidän pikku-ukko oli eilen juhlimassa Halloweenia. Päiväkoti järjesti juhlan lapsille ja illan päätteeksi tarhan lattiat täyttyivät patjoista ja makuupusseista, 34 lasta jäi viettämään yötä tarhalle. Tätä tapahtumaa on meillä odotettu pari viikkoa ja kyllä oli jännät paikat. Allaolevassa kuvassa lepäilevä Harri-hylje lähti mukaan ja soi tarvittavan turvan. Hyvä Harri ja kiitos taas kerran avusta:) Harri se on seilannut mukana maailmalla tyttäreni turvana ja nyt veljensä on Harrin ominut ja perinne senkuin jatkuu. Ja miten ylpeä olenkaan Miskasta, ekaa kertaa pois kotoa vieraassa paikassa ja yksin. Suren jo luopumista tästäkin lapsesta. Itsenäistyy enkä voi mitään.

Hyvin oli tarhalla pärjätty. Kivaa oli ollut ja pikku-ukko oli innoissaan kokemastaan. Ja jos pyydetään, meidän mies on etunenässä osallistumassa uudelleen.





Viikkoon on mahtunut myös paniikkia. Karvakaverin järjestämää ohjelmaa.
Viime sunnuntain myrskyssä lähdimme koko perheen voimin metsään ja ei siinä varttia pidempään polkua eteenpäin päästy kun Alma sai vainun ilmasta ja silloin mentiin. Ei auttanut komentelu, ei houkuttelu. Siellä me rämmittiin umpimetsässä litimärkinä karvakaveria etsimässä ja lopulta oli pakko luovuttaa. Soitin kotiin päästyämme poliisille ja serkkutyttöni hätiin pikkumiehen seuraneidiksi jotta vaatteiden vaihdon jälkeen olisimme aikuisessa porukassa lähteneet metsää haravoimaan. Voitte uskoa mitä kaikkea siinä hetkessä ehtii ajatella. Löytyykö rakas koirakaveri auton alta, hävisikö suden suuhun ja missä eksyneenä etsii raasu kotiaan. Hirvittävää. Toisaalta olin hirmuisen vihainen ja manasin itsekseni, että siitähän saa, kyllä nälkä pistää miettimään kannattiko mamman helmoista lähteä. Joo, tiedän, ei koira ajattele niinkuin me ihmiset eikä pysty järkeilemään tekojensa seurauksia. Vai pystyykö?

Lähes koko kylä on siis hälytetty. Katson takapihaltamme alkavaan metsään, vaihdan samalla niitä kuivia vaatteita ylleni ja selostan puhelimessa tätä järkyttävää tapahtumaa. Ja silloin näen Alman tulevan metsän reunaan, spontaani huudahdus "Alma" ja koira vastaa, vastaa todellakin iloisesti haukkuen. Suomennettuna se meni näin: "äiti, mä tulin nyt, avaa ovi ja laita ruoka kuppiin, hirveä nälkä!". Voi sitä helpotuksen tunnetta, koira kotiutuu reissultaan ehjänä ja täynnä itseluottamusta, parempikin suuri metsästäjä. Ja neidin toiveet tuli täytettyä. Maha täynnä se sitten kuorsasi nähden unta retkeltään. Lämmintä, pehmeää ja mukavaa. Mikä siinä on koiran ollessa. Nyt me mennään vaan maantiellä ja pururadalla, siellä ei saa edes pitää koiraa irti. Koska laki sanoo niin. Alma kyllä tietää. Ja täyttää maanantaina 7 vuotta. Kiitos sinne jonnekkin, että edelleen on täällä ilonamme ja huolenamme.





Sisustukset on jäissä. Ei riitä virtanen eikä eurot. Kohta jatketaan sillä saralla ja lisääntyvissä määrissä mietin jo joulua. Mietin ja suunnittelen, sehän on puoliksi tehty. Tiedä sitten siitä toteutuksesta.
Hyvää pyhäinpäivää! Kiitos kommenteista, tiedätte miten iloinen niistä olen:)