Viikko on taas vierähtänyt ja blogirintamalla on ollut luvattoman hiljaista. Miten tämä aika juoksee entistä kiivaammin? Huh, en meinaa kyllä perässä pysyä. On tässä viikon varrella toki näitä tapahtumia ollut, vaikkakin suurinosa arkisia. Ja töitä.
Meidän pikku-ukko oli eilen juhlimassa Halloweenia. Päiväkoti järjesti juhlan lapsille ja illan päätteeksi tarhan lattiat täyttyivät patjoista ja makuupusseista, 34 lasta jäi viettämään yötä tarhalle. Tätä tapahtumaa on meillä odotettu pari viikkoa ja kyllä oli jännät paikat. Allaolevassa kuvassa lepäilevä Harri-hylje lähti mukaan ja soi tarvittavan turvan. Hyvä Harri ja kiitos taas kerran avusta:) Harri se on seilannut mukana maailmalla tyttäreni turvana ja nyt veljensä on Harrin ominut ja perinne senkuin jatkuu. Ja miten ylpeä olenkaan Miskasta, ekaa kertaa pois kotoa vieraassa paikassa ja yksin. Suren jo luopumista tästäkin lapsesta. Itsenäistyy enkä voi mitään.
Hyvin oli tarhalla pärjätty. Kivaa oli ollut ja pikku-ukko oli innoissaan kokemastaan. Ja jos pyydetään, meidän mies on etunenässä osallistumassa uudelleen.
Viikkoon on mahtunut myös paniikkia. Karvakaverin järjestämää ohjelmaa.
Viime sunnuntain myrskyssä lähdimme koko perheen voimin metsään ja ei siinä varttia pidempään polkua eteenpäin päästy kun Alma sai vainun ilmasta ja silloin mentiin. Ei auttanut komentelu, ei houkuttelu. Siellä me rämmittiin umpimetsässä litimärkinä karvakaveria etsimässä ja lopulta oli pakko luovuttaa. Soitin kotiin päästyämme poliisille ja serkkutyttöni hätiin pikkumiehen seuraneidiksi jotta vaatteiden vaihdon jälkeen olisimme aikuisessa porukassa lähteneet metsää haravoimaan. Voitte uskoa mitä kaikkea siinä hetkessä ehtii ajatella. Löytyykö rakas koirakaveri auton alta, hävisikö suden suuhun ja missä eksyneenä etsii raasu kotiaan. Hirvittävää. Toisaalta olin hirmuisen vihainen ja manasin itsekseni, että siitähän saa, kyllä nälkä pistää miettimään kannattiko mamman helmoista lähteä. Joo, tiedän, ei koira ajattele niinkuin me ihmiset eikä pysty järkeilemään tekojensa seurauksia. Vai pystyykö?
Lähes koko kylä on siis hälytetty. Katson takapihaltamme alkavaan metsään, vaihdan samalla niitä kuivia vaatteita ylleni ja selostan puhelimessa tätä järkyttävää tapahtumaa. Ja silloin näen Alman tulevan metsän reunaan, spontaani huudahdus "Alma" ja koira vastaa, vastaa todellakin iloisesti haukkuen. Suomennettuna se meni näin: "äiti, mä tulin nyt, avaa ovi ja laita ruoka kuppiin, hirveä nälkä!". Voi sitä helpotuksen tunnetta, koira kotiutuu reissultaan ehjänä ja täynnä itseluottamusta, parempikin suuri metsästäjä. Ja neidin toiveet tuli täytettyä. Maha täynnä se sitten kuorsasi nähden unta retkeltään. Lämmintä, pehmeää ja mukavaa. Mikä siinä on koiran ollessa. Nyt me mennään vaan maantiellä ja pururadalla, siellä ei saa edes pitää koiraa irti. Koska laki sanoo niin. Alma kyllä tietää. Ja täyttää maanantaina 7 vuotta. Kiitos sinne jonnekkin, että edelleen on täällä ilonamme ja huolenamme.
Sisustukset on jäissä. Ei riitä virtanen eikä eurot. Kohta jatketaan sillä saralla ja lisääntyvissä määrissä mietin jo joulua. Mietin ja suunnittelen, sehän on puoliksi tehty. Tiedä sitten siitä toteutuksesta.
Hyvää pyhäinpäivää! Kiitos kommenteista, tiedätte miten iloinen niistä olen:)
lauantai 1. marraskuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Hyvää pyhäinpäivän iltaa!
Lapset kasvavat ja reipastuvat hirmuista vauhtia ja meistä äideistä se tuntuu aina liian nopealta tuo lasten varttuminen... Hienoa, että yö tarhassa oli niin mieluinen ja muistelemisen arvoisen kokemuksen sai pikku-ukko. Hienoa, että koira löysi tien takaisin kotiin.
Mukavaa viikonloppua teille!
-Minttu-
Heippa!
Tulin vastavierailemaan ja hauskoja juttuja tietysti löysin!
Tosin uskon tuon koirajutun säikäyttäneen ihan kauheasti. Meillä talo vilisee hiiriä, mutta vastaavasta syystä en voisi kissaa ottaa. Se livahtaisi kuitenkin ulos ja sitten olisin sydän kylmänä enkä nukkuisi, jos se ei joku ilta tulisikaan kotiin.
(+ en halua hiiri-raasujen joutuvan kissan kitaan..)
Mukavia vähemmän mukavia juttuja tapahtunut teille.
Kyllä varmaan poika ollut onnellinen kun on reippaasti mennyt yökyläily.
Koiruudesta sen verran. Meillä Kauko chihu oli eräänä iltana hukassa.Iltapissan jälkeen etsittiin sisältä ja ulkoa eikä mistään löytynyt.
Paniikki päällä ja vaatetta niskaan ja uudestaan ulos etsimään. Ei missään... Poliisin numero ja puhelin kädessä...
Kamu vielä etsimään ja kas, koira makasi sängyn alla kissan korissa ja ei hiiskunutkaan olemassaolostaan. Kyllä oli helpotus suuri...
Heissan!
Yöretket ovat lapsille hirrrveän jännittäviä ja ikimuistoisia:)
Kuten oli varmaan Alman karkumatkakin, on aivan hirveä tunne kun lemmikki katoaa, olen sen kerran Mimosan kanssa kokenut, neiti lähti juoksujen aikana pihalta ja oli n. 20 min. teillä tietymättömillä, minä juoksin ympäri kylää itkien, mies rymysi metsässä ja itku vain yltyi kun koira tepsutti kotiin. Mikä helpotus!
Alman reissukin päättyi onnellisesti ihanaa:))
KIva kun kävit vastavisiitillä Riihipirtissä, tervetuloa uudelleenkin...
Oi, näitä karvakavereita. Ei ole kuin kuukauden päivät aikaa kun oma kaksivuotias turrikkamme teki lähestulkoon identtisen katoamistempun. Vainu vei mennessään!
Kyllä siinä jo itkua tuhersi meistä yksi jos toinen. Itselläni lähti ajatuksissa kaikkein kauhuisimmat kuvat pyörimään. Vaan niimpä saapui uskollinen ystävämmekin kotiin, nälkäisenä ja hiukkasen hämillään. Loppu hyvin, kaikki hyvin!
Ylpeä saat olla tarhalaisestanne! Eka kerta yksin yökylässä, vaikkakin tarhassa tuttujen kanssa, se on saavutus, josta saapi olla ylpeä!!
On teillä ollut vauhdikasta!Ei ihme ettei virtaskaa löydy sisustuspuhiin.Kiva blogi!
Loppu hyvin kaikki hyvin!
Minua kosketti tuo karvakaverinne järjestämä tempaus... Muistui mieleen omamme noin 4 vuotta sitten aiheuttama, mikä onneksi myös päättyi hyvin! Toisin oli vajaa vuosi sitten, kun menetimme rakkaan karvaisen perheenjäsenemme vieressä virtaavaan jokeen... ja lopullinen kohtalo selvisi vasta kesällä.. Sitä huolta, tuskaa ja surua ei voi sanoin kuvata.. Eikä ole mennyt yhtäkään päivää, ettei olisi muistanut.
Juuri samanlaisia ajatuksia kuin sinulla oli, kävin läpi omieni kanssa.. Onneksi teillä retki päättyi hyvin!!
Ja reipas on pikku-ukkonne! Niin ne vähitellen kasvavat, ja kasvukipuja joutuu kokemaan äitikin..
Kiitos teille kaikille kommenteista! Alma kyllä järjestää aina silloin tällöin meille sydämentykytyksiä, viimeksi pääsiäisenä, pitkäperjantaiaamuna kun meinasi kuolla käsiini. Niin on salakavala tauti tuo märkäkohtu, meillä ei merkkiäkään tulehduksesta. Vieläkin puistattaa ajatella koko tapahtumaa, silloin piti jo itkua vääntää kun lääkäri leikkasi koiraa yli kolme tuntia ja kaikki kauhuskenaariot pyöri mielessä.
Tätä lasten itsenäistymistä on elämässäni viime vuosina riittänyt. Tyttäreni jäi Helsinkiin meidän muuttaessa pari kuukautta sitten pois ja kyllä tässä kaikenlaista tunnetilaa on eletty. Jotenkin sitä ei koskaan ole valmis kohtaamaan sitä tosiasiaa, että lapsemme ovat meillä vain ja ainoastaan lainassa. Olin minäkin muka niin asiaan varautunut ja silti on monet itkut itketty. Hyvähän se on, että nuori uskaltaa ottaa vastuuta ja itsenäistyä, mutta mielelläni minä vielä olisin muutaman vuoden häntä kyljessä pitänyt. Ei silti, hyvin on sujunut ja kyllä tästäkin selvitään. Elämäähän tämä vain on.
Hymyt:)
Lähetä kommentti