Ei hitsi. Minä tyttö en odota, en omaa enkä muiden vuoroa. Teen mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Ei. Ei se ihan niinkään mene. Haaveet toteutan. Niissä olen ehdoton. Elämäni suurimmat haaveet ovat ollet hevosiin liittyviä ja oma perhe. Tässä järjestyksessä. Hullulla on halvat huvit. Kun tyttäreni syntyi, hevoset odottivat ja kun pikku-ukko kasvoi omasta mielestäni tarpeeksi, hevoset tulivat taas. Olihan ne siellä kokoajan, mutta taustalla, vaivihkaa ja vasemmalla kädellä. Näin sen on pitänytkin mennä. Joka hetkestä olen kiitollinen.
Odotan edelleen sitä oikeasti omaa kotia. Paikka mihin kaikki rakkaat mahtuvat, perhe, koirat ja hevoset. Haaveissa Connemara-poni, tilava eteinen, hyvät säilytystilat ja toimiva, avara koti. Ja paljon tilaa tietysti ympärillä, ei muuten haittaisi jos meren rannalla tönö seisoisi. Me oltaisiin ihan hirmu onnellisia. Me ollaan kyllä sitä nytkin vaikkei ihan näin asutakkaan ja se ponikin puuttuu.
(kuva: Pottery Barn)
Seuraavaksi haaveilen, että oppisin tekemään jotain näillä käsillä, kädentaitoja. Osaan kyllä hitsata hevoselle kestävän putkiaidan, saha, pora ja vasara pysyy kädessä ja saan viljankin kasvamaan. Ja mitä ihmettä tapahtuu, kun pitäsi laittaa vadille vaikka kukka ja jotain. No, siihen ne taidot sitten tyssääkin. Tästä suivaantuneena päätin oppia minäkin vaikka kranssin tekemään, ei kait se mitään avaruustiedettä ole. Toivottavasti näette täälllä vielä myöhemmin myös lopputuloksen.
Hyvää viikonloppua!
4 kommenttia:
Hehee, täällä toinen odottaja! Eikö toisaalta ole ihanaa, kun on aina jotain mitä odottaa.
Yhdestä asiasta olen kyllä varma ja se on se, että kyllä sinä saat kranssin väkerrettyä, kun minäkin onnistuin koristelemaan pienen rasian :D Ja askartelu ei oikeasti ole mun heiniäni. Mielikuvitus kerta kaikkiaan loppuu kun on kasa papereita ja liimaa nenän edessä.
Jep, tutulta kuulostaa tuo odottaminen... Olen myös aina ollut sellainen. Mutta viime aikoina olen todella yrittänyt pysähtyä ja nauttia elämästä juuri nyt. Kai olen tässä keski-iän kynnyksellä huomannut, että elämä on todennäköisesti parhaimmillaan nyt. Lapset ovat ihanassa iässä (7 ja 4) ja minullahan se unelma omasta hevosestakin vihdoin toteutui. Hepan kanssa on ainakin oppinut elämään juuri tässä hetkessä.
Carpe diem! vai miten se meni se neuvo siitä hetkeen tarttumisesta! Joskus on kuitenkin hyväkin odottaa....Niinhän muinoin jo koulussa opittiin, että lopussa kiitos seisoo. Tuleekin nyt oikein suoltamalla elämän viisauksia. Yksi vielä:kyllä vanhakin koira oppii. Sen minä todistin kun tartuin rohkeasti(pikku-uhmallakin)ompelukoneeseen.
Onnellisuus on tosiaan kiitoksen arvoista ihan vaikkapa muistaisi päivittäin heittää kiitoksen. Ja olen omille lapsillekin koittanut opettaa, että pitäisi osata olla kiitollinen siitä mitä on eikä aina vaan narista jonkin uuden perään...Mutta kyllä minäkin semmoisen IIIIIISON keittiön ottaisin ja UPOUUDET ihanat kodinhoitotilat, työhuonekin puuttuu ja se merimaisema tossa pirtin kupeessa olisi täydellinen piste sen I:n päälle :)
Vaan ollaan onnellisuudesta kiitolliset! Sekin kun on semmoinen Luojan lahja eikä ollenkaan itsestäänselvyys!
Ja nyt vaan väkerrät semmoisen kranssin ja esittelet sen meille sitten ylpiänä ja itseesi tyytyväisenä. Halaus, sellainen voimaa-antava ja mukavan viikonlopun toivotus!<3
Hei Marjut!
Kävisitkö blogissani, sillä siellä olisi jotain sinulle kuuluvaa!
Terveisin Minttu
Lähetä kommentti