Pöytä on katettu

Posteljooni oli kiikuttanut eilen postilaatikkoon uuden kirjan "Pöytä on katettu". Ensireaktio oli ettei voi olla totta, peruin kyseisen kirjan enkä ainakaan ala mitään maksamaan vaan valittamaan alan kun ei automaattiperuutus kerran onnistu. Aikani puhisin ja pihisin raivosta. Tietysti uteliaisuus voitti ja piti alkaa sitten selailemaan mitä kirja sisällään pitää. Alkusivut meni puolihuolimattomasti pläräten. Sivu toisensa jälkeen alkoi tuntumaan paremmalta, haa, tämänhän voisi pitää ja säilyttää myöhempää tarvetta varten. Ei tässä nyt sinällään mitään uutta, tajunnan räjäyttävää elämystä saa, mutta mieleisen keittiökuvan löysin ja halusin sen teille näyttää.




Tykkään tämän keittiön tunnelmasta, yksityiskohdista, väreistä ja oikeastaan aikalailla kaikesta. Tätä henkeä tavoittelen mikäli omaa keittiötä joskus alan suunnittelemaan. Tuttujakin juttuja siellä on, lamput ja matto. Kyllä voisin kuvitella itseni tänne hääräämään. Pitäisiköhän luvata opetella pullataikinan teko tämän henkistä keittiötä vastaan. Jään pohtimaan...



Kuvat on taas huonoja, mutta selailkaa kirja jos siihen törmäätte. Lähden kirja kainalossa nyt vällyjen väliin ja toivotan teille kaikille hyvät yöt.

Odotan...

Olen muuten aika kova tyttö odottamaan. Odotan milloin mitäkin, syyllistyn luvattoman usein sitku ja mutku-juttuihin. Ei sillä, on tätä piirrettä minussa yrittänyt muokata Sarasvuot sun muut, mutta minä tyttö se vaan odotan. Odotan oikeaa hetkeä, omaa vuoroani. Sitku lapset muuttavat pois kotoa, mun elämä alkaa. Vai meniköhän se jo ohi? Niinkuin se oma elämä.

Ei hitsi. Minä tyttö en odota, en omaa enkä muiden vuoroa. Teen mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Ei. Ei se ihan niinkään mene. Haaveet toteutan. Niissä olen ehdoton. Elämäni suurimmat haaveet ovat ollet hevosiin liittyviä ja oma perhe. Tässä järjestyksessä. Hullulla on halvat huvit. Kun tyttäreni syntyi, hevoset odottivat ja kun pikku-ukko kasvoi omasta mielestäni tarpeeksi, hevoset tulivat taas. Olihan ne siellä kokoajan, mutta taustalla, vaivihkaa ja vasemmalla kädellä. Näin sen on pitänytkin mennä. Joka hetkestä olen kiitollinen.

Odotan edelleen sitä oikeasti omaa kotia. Paikka mihin kaikki rakkaat mahtuvat, perhe, koirat ja hevoset. Haaveissa Connemara-poni, tilava eteinen, hyvät säilytystilat ja toimiva, avara koti. Ja paljon tilaa tietysti ympärillä, ei muuten haittaisi jos meren rannalla tönö seisoisi. Me oltaisiin ihan hirmu onnellisia. Me ollaan kyllä sitä nytkin vaikkei ihan näin asutakkaan ja se ponikin puuttuu.


(kuva: Pottery Barn)

Seuraavaksi haaveilen, että oppisin tekemään jotain näillä käsillä, kädentaitoja. Osaan kyllä hitsata hevoselle kestävän putkiaidan, saha, pora ja vasara pysyy kädessä ja saan viljankin kasvamaan. Ja mitä ihmettä tapahtuu, kun pitäsi laittaa vadille vaikka kukka ja jotain. No, siihen ne taidot sitten tyssääkin. Tästä suivaantuneena päätin oppia minäkin vaikka kranssin tekemään, ei kait se mitään avaruustiedettä ole. Toivottavasti näette täälllä vielä myöhemmin myös lopputuloksen.



Hyvää viikonloppua!

Ankeaa avaruutta

Tässä se karmea todellisuus on. Rautaisen sohvasängyn muutettua varastoon, tilalle siirtyi vitriini sohvan nurkasta, pois sivupöydän alta. Ja voi taivas miten yksinäiselle ja mitättömälle se tuolla seinällä näyttää. Tästä johtuen ajatuksiini hiipi, että luovunkin tästä tekeleestä ja hankin tilalle matalamman lasiovisen senkin, siihen päälle saisi sitten niin nätisti laitettua kaikkea härpäkettä. Edellyttäen tietysti, että oppisi ensin väkertämään näillä ahavoituneilla käsillä jotakin katseenkestävää. Kieltämättä vähän ajatuksiani itsekkin säpsähdin, olen vähän liian suureen ääneen vannonut etten koskaan, ikinä, milloinkaan tästä kaapista luovu, sen verran ollaan yhteistä matkaa taivallettu ja kovia aikojakin nähty. Ja yht'äkkiä olenkin heivaamassa kaappipoloista ties minne. Mutta elämä on. Kovaa siis. Ja monesta on luovuttava saadakseen jotakin uutta.





Tätä senkkiä olen hiplannut Cobellossa useaan otteeseen. Jotakin tämän tyyppistä voisi miettiä, tai sitten ei. Senkki on ihan jees, jollain lailla tähän suuntaan näkisin kulkevani. Voihan se olla, että paikkaan vähän tuota ison kaapin edustaa laittamalla seinille jotain, eteen ison rahin tai jonkun systeemin. Visio on vielä hakusessa. On tätä rojektia vähän joka huoneessa ja kaikki hakee vielä sitä viimeistä pistettä iin päälle. Mulla kun tuppaa vähän nämä tyylit sotkeutumaan.



(kuva Cobellon sivuilta)


Jotakin positiivista tässä väljässä tilassa on, tähän tulee joulukuusi ja voi miten ihanaa, kun tilaakin jää vielä ympärille. Eli kaikella on aina puolensa. Jos nyt paistaisi aurinko ja olisi pikku pakkanen, olisi tämäkin postaus kyllä jäänyt tekemättä. Koska näin ei kuitenkaan sään laita ole, kehtaan olla sisällä lämpöisessä:)

Vauhdikasta vapaiden viettoa

Viikonloppu on ollut täynnä äksöniä, menemistä ja tulemista ja muuta puuhaa.

Raahasin eilen naapurin rouvankin Augustin Huvilan avajaisiin ja siinähän päivä mukavissa merkeissä vierähti naurun ja hösellyksen säestyksellä. Ihanaa oli tavata ihmisiä blogien takana, kiitos Hanna ja Nanna, teitte avajaisiin mukavan ja välittömän tunnelman! Ja puotihan oli täynnä kaiken maailman ihanuuksia...Eli palailen Oitbackaan hetimiten.

Kotona tilanteet muuttuu ja suunnitelmat elää. Vähän on hintsusti näitä neliöitä ideoiden määrään mitattuna. Täytyy kait kartoittaa seuraavaksi ammattilaisten taksat, päättämättömyys vai mikä tässä mättää kun mistään ei tunnu saavan otetta. Vaikka ei kait tämä huusholli mihinkään ikinä valmistu, mutta onko se tarkoituskaan? Mitä sitä sitten harrastaisi ja mihin sitä sitten viimeiset rahansa käyttäisi tai kortteja katteista tietämättömänä vinguttelisi? Täytyy sitä meikäläisenkin elämässä jotakin jännitystä olla.

Vakavasti harkitsen myös vitriinistä luopumista ja uuden, vähän erityylisen hankkimista. Uusi vitriini odottaa hakijaansa ja vaivaa mieltäni, mutta ootelkoon vielä ensi kesään. Yksi murheenkryyni on jo heivattu, se rautasänky lähti. Ja nyt olohuoneessa on taas enemmän tilaa keksiä uusia ratkaisuja, ai että miten tyytyväinen olen.

Mukavaa alkavaa viikkoa taas kaikille!

Kotiaskareita

Yhden ainoan vapaapäivän kunniaksi piti taas tehdä kotihommat. Ihana, puhdas koti ja melkoinen pyykkivuori selätettynä. Voi taas lähteä hyvillä mielin töihin eikä tarvitse huolehtia onko kellään mitään päällepantavaa. Sieltä löytyy kaapista viikattuna. Pikku pakkanen aamulla antoi hyvän syyn aamulenkkiin, ihana keli. Ja näyttäytyihän tuo aurinkokin, sain napattua pari kuvaa. Mietin muuten, että tätä menoa laskeutuu hiljaisuus blogiin kun ei ole kuvia mitä käyttää, ei täällä pimeydessä pysty kuvia napsimaan. Tämä alakuvan nurkka tulee tässä lähiaikoina kokemaan muutoksen, suunnitelmissa siirtää vitriini pois toiselle seinälle ja tähän kohtaan on haussa sivupöytä. Ajattelin tummaa, täytyy vielä miettiä. Ja pohdinnassa myös verhot, aiemmat viritelmät ja suunnitelmat eivät oikein passanneetkaan.




Kävin muuten pari viikkoa sitten Jäähallin kirpparilla ja löysin allaolevat kynttilänjalat. Kynttilänjalat nähdessäni visio oli selvä ja nyt sopisi joulun tulla. Alan virittelemään joulua varmaankin ensi viikonloppuna. Herra Teen mielestä voisin vielä odottaa kuukauden. Mitä?! Eihän sitten enää mitään ehdi, jouluhan on silloin melkein jo ovella. Ainakin tontut vilisee nurkissa ja on muuta touhua. Aatulan joulun odotus alkaa kyllä kohta. Piste.





Samaiselta kirpparilta löysin ruukut. Minusta ne on ihanat. Ja sopivat varmasti tulevalle istutuspöydälleni ensi kesänä omaan pihaan. Visio on siis selvillä. Toteutus on rehellisyyden nimissä jo toinen juttu. Mutta yrttejä näihin ruukkuihin laitetaan, vaikka sitten tiskipöydällä pitäen. Ja ruukuista piti pulittaa 1 euro, en alkanut tinkimään.





Päivän saldo on reilusti plussan puolella. Tyttärenikin kävi visiteeraamassa ja ilahduttamassa meitä. Oli tosi kiva rupatella ja ihastella sisustuslehdistä kauniita koteja.
Minä odotan jo ensi lauantaita, käymme miehen kanssa vähän kaupungilla tuulettumassa. Ja tapaamme muutaman ystävän. Vielä neljä päivää töitä ja sitten taas vapaalla siivoten ja pyykäten. Ja sitten onkin lauantai. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille - vaikka sitten siivoten ja pyykäten!

Hiljaista ja raastavia huolenhetkiä

Viikko on taas vierähtänyt ja blogirintamalla on ollut luvattoman hiljaista. Miten tämä aika juoksee entistä kiivaammin? Huh, en meinaa kyllä perässä pysyä. On tässä viikon varrella toki näitä tapahtumia ollut, vaikkakin suurinosa arkisia. Ja töitä.

Meidän pikku-ukko oli eilen juhlimassa Halloweenia. Päiväkoti järjesti juhlan lapsille ja illan päätteeksi tarhan lattiat täyttyivät patjoista ja makuupusseista, 34 lasta jäi viettämään yötä tarhalle. Tätä tapahtumaa on meillä odotettu pari viikkoa ja kyllä oli jännät paikat. Allaolevassa kuvassa lepäilevä Harri-hylje lähti mukaan ja soi tarvittavan turvan. Hyvä Harri ja kiitos taas kerran avusta:) Harri se on seilannut mukana maailmalla tyttäreni turvana ja nyt veljensä on Harrin ominut ja perinne senkuin jatkuu. Ja miten ylpeä olenkaan Miskasta, ekaa kertaa pois kotoa vieraassa paikassa ja yksin. Suren jo luopumista tästäkin lapsesta. Itsenäistyy enkä voi mitään.

Hyvin oli tarhalla pärjätty. Kivaa oli ollut ja pikku-ukko oli innoissaan kokemastaan. Ja jos pyydetään, meidän mies on etunenässä osallistumassa uudelleen.





Viikkoon on mahtunut myös paniikkia. Karvakaverin järjestämää ohjelmaa.
Viime sunnuntain myrskyssä lähdimme koko perheen voimin metsään ja ei siinä varttia pidempään polkua eteenpäin päästy kun Alma sai vainun ilmasta ja silloin mentiin. Ei auttanut komentelu, ei houkuttelu. Siellä me rämmittiin umpimetsässä litimärkinä karvakaveria etsimässä ja lopulta oli pakko luovuttaa. Soitin kotiin päästyämme poliisille ja serkkutyttöni hätiin pikkumiehen seuraneidiksi jotta vaatteiden vaihdon jälkeen olisimme aikuisessa porukassa lähteneet metsää haravoimaan. Voitte uskoa mitä kaikkea siinä hetkessä ehtii ajatella. Löytyykö rakas koirakaveri auton alta, hävisikö suden suuhun ja missä eksyneenä etsii raasu kotiaan. Hirvittävää. Toisaalta olin hirmuisen vihainen ja manasin itsekseni, että siitähän saa, kyllä nälkä pistää miettimään kannattiko mamman helmoista lähteä. Joo, tiedän, ei koira ajattele niinkuin me ihmiset eikä pysty järkeilemään tekojensa seurauksia. Vai pystyykö?

Lähes koko kylä on siis hälytetty. Katson takapihaltamme alkavaan metsään, vaihdan samalla niitä kuivia vaatteita ylleni ja selostan puhelimessa tätä järkyttävää tapahtumaa. Ja silloin näen Alman tulevan metsän reunaan, spontaani huudahdus "Alma" ja koira vastaa, vastaa todellakin iloisesti haukkuen. Suomennettuna se meni näin: "äiti, mä tulin nyt, avaa ovi ja laita ruoka kuppiin, hirveä nälkä!". Voi sitä helpotuksen tunnetta, koira kotiutuu reissultaan ehjänä ja täynnä itseluottamusta, parempikin suuri metsästäjä. Ja neidin toiveet tuli täytettyä. Maha täynnä se sitten kuorsasi nähden unta retkeltään. Lämmintä, pehmeää ja mukavaa. Mikä siinä on koiran ollessa. Nyt me mennään vaan maantiellä ja pururadalla, siellä ei saa edes pitää koiraa irti. Koska laki sanoo niin. Alma kyllä tietää. Ja täyttää maanantaina 7 vuotta. Kiitos sinne jonnekkin, että edelleen on täällä ilonamme ja huolenamme.





Sisustukset on jäissä. Ei riitä virtanen eikä eurot. Kohta jatketaan sillä saralla ja lisääntyvissä määrissä mietin jo joulua. Mietin ja suunnittelen, sehän on puoliksi tehty. Tiedä sitten siitä toteutuksesta.
Hyvää pyhäinpäivää! Kiitos kommenteista, tiedätte miten iloinen niistä olen:)

Hullaantumisia

Nuorenpana kaupoilla kulkiessani jokainen tavara huusi päästä mukaani ja kaikki varallisuus vietiin kauppiaille heti tilipäivänä. Onneksi pakko-saada-tauti on iän myötä hellittänyt ja voin hyvin kierrellä toinen toistaan ihanampia liikkeitä ostamatta yhtään mitään. Huomasin näet vuosia sitten ettei mikään oikein tuntunut miltään. Ei kiinnostanut vaatteet, ei kodinlaitto eikä paljon muukaan ostelu. Kaikki oli ihan hyvää tai ihan ookoo ja päätin etten ostele mitään, mikä ei vie yöunia.

Hyvä tovi sitten iltasella kaikessa rauhassa selailin nettipuotien uutuuksia ja sitten näin tämän peiton. Ja sitten tyynyt. Ja se oli menoa se. Herra Teelle heti kertomaan, että et usko mitä ihanaa olen löytänyt ja nyt meni yöunet. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin valvotun yön jälkeen soittaa heti aamulla Ilonalle Sateenkaarentaa ja tehdä tilaus. Mun joulupukki on siis jo käynyt. Se on sitten syytä minun pitää mielessä kun jouluaatto koittaa. Vähän toi Tee ihmetteli mihin näitäkin taas tarvittiin, entisiäkin on joka paikka täynnä. Mutta koskaan ei voi tietää mitkä ajat on vielä edessä ja jos talvella oikein pakkanen nurkissa ulvoo, on syytä olla lämmintä peittoa päälleen laittaa.

Ja jostakin viheliäisestä naistenlehdestä bongasin yhdet saappaat. Ne on PAKKO-SAADA-kengät, ilman niitä ei voi elää. Eikä ainakaan kävellä tätä matkaa kotoolta töihin. Ei vain voi. Penikkatautiset jalkani suorastaan ulvovat niiden saappaiden perään.
Olen muuten edelleen kipeänä. Hirveät määrät eri viruksia on verinäytteistä löytynyt. Ja tämä pakko-saada-virus yksi pahimmista. Saa nähdä miten tästä toipuu. Ehkä saamalla pakko-saada tavarat.








Iloista syksyistä viikonloppua kaikille;-)