Pikku-ukko oppi taannoin ajamaan ilman apupyöriä. Toisaalta suuri helpotus, meille molemmille siis, apupyörillä ajaminen on raskasta. Nyt voimme tehdä yhdessä kävelylenkkejä karvakaverin kanssa, hän pyörällä ja minä kävellen. Ihanaa. Näin minä siis ajattelin. Totuus paljasti sitten sen toisen puolen. Mikä on lopputulos, kun vauhtia pyöräilyssä on enemmän kuin taitoa?
Olimme eräänä päivänä kävelyllä. Kuljimme joen rantaa, pikku-ukko komennoista huolimatta sata metriä edellä. Pyöräily näytti siltä, että oli juotu muutakin kuin mehua. Hänen takanaan aikuinen omalla pyörällään ja molempien turvallisuuden takaamiseksi, tämä aikuinen sitten soittamaan pyöränsä kelloa. Pikku-ukon keskittyminen herpaantui hetkeksi, katsoi taakseen, laski jalat polkimilta ja antoi pyörän vieriä - kohti jokea! Onhan minua ennenkin sanottu kovaääniseksi, mutta luulen, että sinä hetkenä huutoni "jalat polkimille, jarruta!" kuultiin kilometrien säteellä. Viime hetkillä pyörä pysähtyi ja kaatui, onneksi.
Yritin toista lähestymistapaa komentelun sijaan. Poikani on hyvin kilpailuhenkinen 6-vuotias, vain voitto merkitsee. Sanoin, että mielestäni täysillä vauhdeilla ajaminen on ihan lällyä, sen osaa kukavain, mutta hiljaa ei osaakkaan kaikki ajaa. Kokeilkaa, vaatii muuten enemmän tasapainoa. Sitä alettiin siis harjoittelemaan - onhan se kuitenkin tärkeintä, että on parempi kuin muut ,-)
Harjoitukset siis jatkuvat, niin monta asiaa pitää kerrallaan hallita. Pyörä, muut ihmiset, liikenne ja kaikki, on siinä tekemistä vilkkaalle 6-vuotiaalle.
Tässä vielä kyseinen menopeli:
1 kommentti:
Hehe, liiankin tutulta kuulostaa! Aikamoinen menopeli pojalla!
Lähetä kommentti